Pekka Seppälä

Viimein yksi kouluviikko alkoi olemaan takanapäin. Hieman sopimattomasti se loppui tällä kertaa jo torstaina. Oltiin nimittäin sovittu Jaakon kanssa, että lähdetään pidennetylle viikonloppuretkelle HALIAKSEN maisemiin. Paluu olisi vasta maanantaina.

Perjantai, lähtöpäivämme koitti aurinkoisena, niin kuin moni edeltänytkin päivä. Elettiin korkeapaineen alla. Kirpeä pikku pakkanen ja valkoinen maa saivat ajatuksen Lintuasemalle lähdöstä tuntumaan hölmöltä. Kuitenkin mielessäni oli toivorikas ajatus mahdollisuudesta nähdä jotakin. Yhdessä Jaakon kanssa olimme valaneet toisiimme tätä uskoa puhelimitse. Ja nyt olin jo itse varma, että näemme tunturipöllön ja ties mitä ihmeellisyyksiä. Ennen lähtöä oli kuitenkin hoidettava eräs velvollisuus. Vain muodon vuoksi kävin kääntymässä osastolla ilmoittaen samalla lähdöstäni ja paluustani.

Täytyy kyllä myöntää, että nautin suunnattomasti koulun tuomasta vapaudesta. Ja nyt jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu ajattelemattomalta toiminnalta etten aikoinani hyödyntänyt tätä mahdollisuutta tehokkaammin. No, niin oli varmasti hyvä.

Lyhyt osastolla käynti venyi pitkäksi ja tuli kiire. Kello kahdeltatoista piti tavata Jaakko assalla ja nyt lähestyttiin yhtätoista eikä tavaroitani oltu edes pakattu. Eipä tavaraa paljoa matkaan tarvinnu, kun ruuatkin voi ostaa vasta Hanko citystä, mutta meni sitä aikaa pähkäilyyn, että mitäs sitä nyt tällä kertaa tarttis. Jotakin reppuun tuli laitettua kun se kerran selkään laitettaessa pani painollaan hanttiin - jotain hyvin oleellista jäi mukaan ottamatta - tämä selvisi vasta Haliaksella.

Viisitoista minuuttia myöhemmin katsoin itseäni tyytyväisenä peilistä. Katsoin olevani valmis ottamaan retken vastaan. Varmistin vielä kerran, että jääkaapin ovi oli kiinni ja hella sammutettu. Kukkia kävi vähän sääliksi nyt kun kukaan ei ollut kastelemassa niitä neljään päivään. Käkikello sai jäädä tiksuttamaan. Suljin oven. Retki oli alkanut.

Muistan, että juna-asemalla oli paljon ihmisiä. Yllätyksekseni yksi heistä oli Aatu. Joku oli kai kertonut menostamme ja tietenkin - tottahan toki - Aatun pitää olla asemalla silloin kun siellä ylipäänsä joku on. Näin meitä oli kolme autossa lähtiessämme kohti Hangöä.

Koska nämä ovat päiväkirjamerkintöjä retken jälkeen koen itselleni hyvin vaikeaksi kuvata yksityiskohtaisesti niitä tapahtumia joita koimme niinä päivinä. Pitäisi olla aina niin viitseliäs, että kirjoittaisi paikan päällä, vaikkei mitään kummempaa kirjoittamisen aihetta olisikaan. Mukava niitä on kuiteski lukea.

Iltapäivällä meidän kolmen porukka käveli kantamuksineen asemalle. Syksyllä niin käteviksi osoittautuneet pitkospuut olivat saaneet tuta suomenlahden oikkuilua, eikä niistä nyt ollut havaittavissa kuin yksittäisiä lautoja siellä täällä. Ei se mitään, katsotaan mitä kesällä tapahtuu. Vaikka haluaisin kyllä lähteä Jurmoon avustamaan asemarakennuksen rakentamisessa.

Viikko oli vierähtänyt sitten edellisten kävijöiden. Vesisanko oli jätetty ja nyt saimme kolistella halkojen voimin, että saimme jäät irtoamaan. Sisällä oli -2 C. Ei siis kovin kotoista. Oikeastaan vasta viimeisenä päivänä lämpötila keittiössä nousi sen verran paljon, että karvahatun saattoi ottaa pois päästä. Siinä välissä lämmittelimme itseämme kukin itselleen parhaaksi katsomalla tavalla. Suosituimmiksi osoittautuivat: glögi, tee, minttulikööri ja vinetto. Lintuhavainnot jäivät kylmiksi. Kaikki ne toivorikkaat ajatukset joiden huumassa tulimme asemalle - tai ainakin minä tulin - haihtuivat yhtä nopeasti kuin lämpö keittiöstä tulen sammuttua kaminassa. Vaikka täytyy kyllä sanoa plussana, että sää oli helvatan leppoisaa kaikkina päivinä. Muistan kuinka viimeisenä yönä tuuli tyyntyi lähes kokonaan - oli muuten se sama yö kun nähtiin illalla kauniita revontulia läntisellä taivaalla - ja yhdessä yössä koko vesialue oli silmänkantamattomiin ohuessa riitteessä. Joihinkin kohtiin oli kuitenkin jäänyt sulaa, ja yhdestä tällaisesta railosta löytyi allihaahka. Se oli retken kovin havis.