Pekka Seppälä

Jaakko nousi ylös jo kuuden aikoihin. Oli vielä hämärää. Lounaassa loisti puolikas kuuta. Tuuli vinkui, ehkä kovempaa kuin edellisinä päivinä. Vaikka eikö radiossa juuri eilen sanottu tuulen hiljenevän? Minä en jaksanut innostua. Tehtyäni edellä olevat huomiot vedin makuupussin liepeen pääni yli.

Oli Jaakkokin hivenen epävarma kun minä en jaksanut innostua, mutta pöydällä palaneesta taskulampusta päätellen hän nousi vuoteestaan varsin pian.

Uneeni sekoittuneena kuulin kolinaa. Huojentuneena oivalsin, että se olikin sisälle pyrkivä Jaakko, joka tuli aamukierrokseltaan itä-lehdosta. Muistan etäisesti kuinka hän sisään kompuroituaan tuuletti pellolta löytämäänsä töyhtöhyyppää. Pian tämän jälkeen oli taas hiljaista, lukuun ottamatta tuulen vinkunaa.

Tuo kaikki tapahtui puolittain unessa.

Kun viimein nousin punkastani oli myöhäinen aamupäivä. Istahdin pöydän ääreen katselemaan näkymää ikkunasta. Kun oikein siristin korviani saatoin luulla kuulevani kiurun laulua viereiseltä pellolta. Avasin asemapäiväkirjan ja kirjoitin yhden lauseen; ”on keväistä”.

Havahduin keittiönurkkauksesta kuuluvaan porinaan. Teevesi kiehui.