Retkikertomus Tringan Espanjan retkeltä syyskuussa 2017

Tringan retki Espanjaan 15.-22.9.2017

Teksti ja kuvat: Petro Pynnönen

Tringan syyskuinen retki suuntautui Madridin ympäristöön sekä Galiciaan. Galicia on Espanjan luoteiskulmaus Portugalin pohjoispuolella. Sieltä löytyy legendaarinen Estaca de Bares, joka on Espanjan pohjoiskärki. Merilintuparatiisi siis.

 

Perjantai 15.9. Kone laskeutui Madridiin klo 17.20. Ensimmäisen päivän suunnitelmana oli vain ajaa Robledo de Chavelaan (n.70km W Madridista) hotellille nukkumaan mutta kun matka ja auton vuokraus sujuivat kuin rasvattu, ehdimmekin pelipaikoille jo tänään. Hieman ennen auringonlaskua ehdimme tsekkaamaan yhden kohteen. Komea iberiankeisarikotkapariskunta esitteli itseään sekä puussa että ilmassa, muutama siniharakka, sekä isohaarahaukka ja munkkikorppikotka antoivat esimakua tulevasta. Yöksi Robledo de Chavelaan hieman erikoiseen hotelliin.

Lauantai 16.9. Aamu alkoi ennen aamiaista Robledo de Chavelan lähistöllä tien poskesta kun suunniteltu metsätie oli puomilla suljettu. Seutu on noin kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Siniharakoita piiskutteli siellä täällä, ja retken lajilista karttui paikallisilla peruslinnuilla. Vuori- ja pensassirkut, tulipäähippiäiset ja samettipääkertut mekastivat rinta rinnan tutuimpien lintujen, kuten keltasirkkujen, närhien, kangaskiurujen ja töyhtötiaisten kanssa. Aamupalan jälkeen nousimme autolla 1600 metriin vuorelle, jonka nimeä ei kartasta löytynyt. San Lorenzo de El Escorialista tie sinne nousi Castilla y Leónin läänin rajalle. Tai kai sitä voi tieksi kutsua. Nousu tuotti lähinnä kalpeat rystyset pelkääjän paikalla istujalle. Kuski eli allekirjoittanut ihmetteli ylhäällä kun kaikki muut autot siellä olivat maastureita… Maisema oli kuin Lapissa, porot vain puuttuivat. Pari pikkukäpylintua, peippoja, korppeja, rautiaisia, punarintoja. Kuulipa joku puukiipijänkin. Jos taivaalla ei olisi lennellyt hanhi- ja munkkikorppikotkia, olisi voinut kuvitella olevansa Suomessa. Viileä tuuli puhalsi, eikä mitään legendaarista näkynyt. Paikalla on helppo kuvitella näkevänsä alppirautiaisia myöhemmin syksyllä/talvella. Matka jatkui länteen kohti Avilaa ja jo paikan nimestäkin voi päätellä että lintuja voisi näkyä. Pysähdyimme sattumalta hieman staijailemaan tien varteen, ja osuimmekin oikeaan petoparatiisiin: eri ikäisiä iberiankeisarikotkia, munkki- ja hanhikorppikotkia, pikkukotkia ja isohaarahaukkoja suorastaan pörräsi ilmassa. Löysipä Timo seasta hienon nuoren vuorikotkankin, joka kisaili toisen kalenterivuoden iberiankeisarikotkan kanssa. Näkyi vielä toinenkin nuori vuorikotka, jolla oli oma iberiankeisarikotka kisailukumppaninaan. Muutama alppivaris yskiskeli viereisen talon raunioilla ja hymyt olivat herkässä. Myöhemmin etsiskelimme nuottien mukaista pikkutrappipaikkaa. Emme ehtineet oikeastaan lähellekään, kun aukea maisema näytti niin mukavalta, että päätimme pysähtyä vähän kiikaroimaan. Siltä seisomalta yhytimme mukavan 27:n pikkutrapin parven! Samalla aropläntillä steppaili tajuton 65:n paksujalan parvi ja viereisellä niityllä 150 kalliovarpusta. Illaksi iloisina hotelliin kylään jonka nimeä kukaan ei voi osata ulkoa: Manganeses da la Lampreana. Kylä näyttää niin karulta, että sieltä ei uskoisi hotellia löytyvän. Mutta niin vain piti ennakkotieto paikkansa ja päädyimme ehkä koko retken mukavimpaan ja siisteimpään hotellin, jota ylläpitää vieläpä mukavan oloinen pariskunta. Villafafila on viereinen kylä ja seuraavan päivän kohteemme.

Sunnuntai 17.9. Aamiainen pyydettiin klo 7.30, jotta ehtisimme hyvissä ajoin jo hämärissä pelipaikoille. Aamiainen oli espanjalaisittain yhtä höttöä eli peruscroissant-marmeladi-kahvityyppinen. Heti aamiaisen jälkeen alkoi tapahtumaan. Kävin aamulla kävelemässä ennen aamiaista pimeässä kylässä ja ehdin nähdä kolme minervanpöllöä, mutta Jarmo olikin tehnyt saman tempun ja meni ruoja näkemään tornipöllön! Pakattuamme auton lähtövalmiiksi hotellin pihassa, Jarmo päätti kokeilla soittaa tornipöllön ääntä puhelimesta, ja noin kymmenen sekunnin päästä pöllö tuli tikkana ja suoritti ylilennon niin että kaikki sen näkivät upeasti. Voiko päivän enää ihanammin alkaa! Sadan metrin päästä löytyi heti perään kolme uutta minervanpöllöä. Matkalla Villafafilan järville Ilkka pohdiskeli, että minkäköhänlainen äänimaisema tuolla aukealla arolla aamuhämärissä oli. No sehän selvisi kun pysähdyimme. Oli upean hiljaista. Kymmenen isotrapin parvi lähellä autoa lämmitti mukavasti neljän asteen lämpötilassa. Jotkut saivat jo päivän toisen eliksen ennen kuin aurinko oli edes noussut! Suuntasimme kohti Villafafilan ”järviä”. Järvissä oli vettä vain sen verran, että sorsat nippanappa pystyivät uimaan niistä yhdessä. Kahlaajia oli sen verran mukavasti, että päätimme kiertää vähän lähemmäs. Suojelualueen kiertäminen peltoteitä pitkin oli mukavan hidasta. Lintuja oli koko ajan sen verran, että pysähtelimme yhtenään. Pari nummikirvistä, runsaasti heinäkerttuja ja harmaasirkkuja. Yhden latohökötyksen katolta Jarmo spottasi keskellä päivää tornipöllön ja saman tien huomasimme sen olevan pahassa pulassa. Se oli tarttunut siivestään kiinni paksuun rautalankaan. ”Pelastuspartio Bernard ja Pynnönen” kävi kiipeämässä sen alas. Pöllöraukan siipi oli ehjän oloinen, mutta siipitaipeesta niin nirhautunut, ettei sitä edes yritetty laskea vapaaksi. Pienen pähkäilyn jälkeen pöllö kävi ensin paikallisessa maaseutubaarissa kysymässä tietä ja päätyi lopulta parin kilsan päässä olevan lintukosteikon suojeluväen käsiin hyvään turvaan. Siellä kaveri otti pöllön kokenein ottein haltuunsa ja näytti että tsut stut, tuosta kun vähän putsaa niin siipi paranee. Sen tulevaisuus näytti nyt todella paljon valoisammalta kuin tuntia aiemmin. Yesh! Kaikilla oli nyt hyvä mieli, vaikkakin ne järven kahlaajat jäivät nyt tsekkaamatta. Vaan meille selvisi tuolla paikan päällä, että tuolla “Villafafilan Finnoolla”, Centro de interpretación de la Naturaleza”, oli paikallisena palsasirri! Kiersimme molemmat altaat emmekä löytäneet kuin peruslintuja, vaikka lintu oli ollut aamulla paikalla. Olimme jo lähdössä pois, kun eräs paikallinen kaveri, Cristian Osorio, kertoi nähneensä sen ja lähti vielä näyttämään linnun meille. Siitähän se löytyi polun vierestä, paikasta josta olimme jo pari kertaa ohi kulkeneet. Hienoa, muchas gracias Cristian! Ennen pitkää ajoa rannikolle kävimme vielä Esla- joen rantoja kurkkimassa. Saimme retkenpinnoiksi muun muassa muuttohaukan, kuningaskalastajan ja vihertikan, sekä läheisestä tammimetsiköstä vielä rusorintakertun. Illaksi Atlannin rannalle O Groveen hotellille, jossa tapasimme ei niin yllättäen kolme hyvin tunnettua tringalaista. Huomenna alkaa viimein se kauan odotettu merilinturetki!

Maanantai 18.9. Sääsyyn takia veneretki alkoikin vasta kymmeneltä. Niinpä ehdimme käydä rauhassa aamiaisella, ja vieläpä pikku retkellä. Pikavilkaisu aamun vesisateessa ison laskuvesilahden pohjukkaan tuotti muutamia peruskahlaajia retkenpinnoiksi, samoin retken ainoat jalo- ja kapustahaikarat nähtiin. O Groven satamassa kapteeni Isidro toivotti meidät ja toisen suomalaisseurueen lämpimästi tervetulleiksi Chasula-tyyppiselle kalastusalukselle. Kymmenen suomalaista ja yksi espanjalainen orni samassa veneessä. O Groven edustalla on miljoonia simpukanviljelylauttoja ja matka niiden läpi tuntui kestävän ikuisuuden. Yllättävän pian näkökenttäämme osui ensimmäinen pikkuliitäjä ja heti kohta merikeiju, ja kohta noita pikkuruisia merikeijuja näkyikin tuon tuosta veneen keikkuessa aina vain ulommas merelle. Pikku-, baleaarien- ja keltanokkaliitäjiä näkyi muutama kutakin. Viimein saavuimme riittävän kauas ja miehistö laski houkutusmäskin eli kansainvälisesti “chumin” mereen. Eikä kestänyt kauaa, kun löyhkä alkoi houkutella paikalle lintuja. Vene keikkui ja katsominen ja kuvaaminen oli lievästi sanottuna haastavaa. Ihmiskolmijalkatekniikalla kädet jäi sen verran vapaaksi että kuviakin pystyi räpsimään ja kiikarilla katsomaan. Lopulta meno oli aika hilpeää, kun ympärillä pyöri yhtä aikaa 70 merikeijua, pari etelänkeijua ja paikallisia ilahduttaneet kaksi myrskylintua. Muutama tiiralokki ja yksittäiset noki- ja isoliitäjät aiheuttivat yksittäisiä tuuletuksia retkikunnassamme. Eikä päivää ilman pelastusoperaatiota! Tänään vuorossa oli jotain outoa niellyt myrskylintu, joka saatiin haavittua merestä ja joka vapautettiin saman tien ilman klönttiä kurkussa takaisin. Kotimatkalle lähdettiin lopulta hymyssä suin eivätkä matkan aikana nähdyt kolme merinisäkäslajia ainakaan vähentäneet poskilihasten jännitystä. Nämä olivat delfiini (Delphinus delphis), pullonokkadelfiini (Turpsius truncatus) ja pyöriäinen (Phocoena phocoena). Upean meriretken ja siellä nautitun simpukka-aterian jälkeen ajoimme suoraan Espanjan pohjoisnipukkaan Porto de Baresin kylään. Viereisellä Estaca de Baresin niemellä menee nyt seuraavat kolme aamua merelle staijatessa.

 

Tiistai 19.9.. Viimeinkin meristaijiin Estaca de Baresille. EB on siististi cool ja Iberian pohjoisin ja luoteisin kärki ja siksi loistava sijainniltaan. Heti aamuvarhaisella olimme aseman kupeessa seisomassa ja homman nimi oli heti alusta lähtien selvä: ei muuttoa tänään. Juuri ennen retkeämme pitkään jauhanut loistava läntinen virtaus oli heikennyt ja kauhuksemme kääntynyt idän puolelle. Heikko tuuli kävi etelän ja idän väliltä ja se on tunnetusti huonoin keli nähdä täällä muuttoa. Vaan eihän se joukkoamme lannistanut, kun ei sille mitään nyt voinut. Näkemistä Tringan alueen merilintumuuttoon tottuneelle riittää heikkonakin päivänä ihan kivasti. Muutamia keltanokkaliitäjiä vaelteli sinne tänne, pikkuliitäjiä muutti 150, baleaarienliitäjiä 40 ja nokiliitäjiä parikymmentä. Muutama tiiralokki, kymmenkunta pikkutiiraa, pari mustatiiraa ja yksi isovesipääsky, isokihuja nelisenkymmentä, n. 30 merikihua ja yksi leveäpyrstökihu. Paikalliset harrastajat eivät olleet tuulen suunnan takia viitsineet edes saapua paikalle. Eikä ihme, sillä olihan edellisen kymmenen päivän aikana mennyt mm. yli satatuhatta (100.000) pikkuliitäjää. Parhaana päivänä 9.9. niitä oli mennyt peräti 60.000, mikä on paikan ylivoimainen pikkuliitäjän päiväennätys. Staijipaikan vieressä näkyi nätisti kuusi ruskokerttua samettipääkerttujen ja mustapäätaskujen kanssa kimpassa. Päivällä kun muutossa on yleensä heikompi hetki, kävimme lounaspatongeilla ja läheisellä Ortigueiran lahdella kahlaajaretkellä vailla mullistavia havaintoja. Tai no, kyhmyjoutsen oli kaikille ylläri.

Keskiviikko 20.9.. Tänään lähes pelkästään meristaijailua Estacassa, vain pieni kahvi- ja majakkaretkitauko keskipäivällä keskeytti sen. Aamu valkeni kirkkaana ja tyynenä. Täydellinen lomailusää siis, mutta täällähän ollaankin katsomassa merilintuja. Vaikkei tuulta juuri ollutkaan, tuntui siltä että linnut lensivät tänään hitusen lähempää. Etenkin baleaarienliitäjiä näkyi nyt todella hienosti, ja niiden parvissa meni usein pikkuliitäjiä. Yhdessä pikkuliitäjäparvessa taas vastaavasti meni tavi ja yhden suulan kanssa länteen paineli pikkukuovi. Muutto ei ollut tänään määrällisesti kovin kehuttavaa, mutta laatuhan tunnetusti korvaa määrän. Linnut menevät täällä mukavassa myötävalossa, joten ne näkyvät hienosti ja ovat määritettävissä jo kaukaa. Kihuja havaittiin nyt kaikki neljä lajia, parhaana kolme vanhaa tunturikihua. Tiiroja, kihuja ja liitäjiä oli koko ajan näkyvissä. Iltastaijilla Pekka löysi myrskykeijun, joka oli useimmille elis. Näimme vielä toisen yksilön, ja muutaman määrittämättömän keijun. Huomiseksi on luvassa sadetta, joten saapa nähdä kuinka meristaijiin käy. Yrittää täytyy joka tapauksessa, sillä tätä herkkua pääsee kovin harvoin maistamaan! Huominen on samalla retken viimeinen kokonainen päivä.

Torstai 21.9. Viimeinen linturetkipäivä alkoi kostean sateiselta ja sumuiselta Baresin niemellä. Koska tuuli oli vihdoin 5m/s luoteesta, yritimme urheasti staijausta. Sade, kehno näkyvyys ja heikko muutto ei kauaa kuitenkaan innostanut seisoskelemaan, olihan edessä vielä pitkä ajo Madridiin yöksi. Niinpä päätimme lähteä jo aamusta matkaan. Matkalla olisi kuitenkin enemmän nähtävää täällä sateisella niemellä. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui eilen löytynyt amerikankurmitsa, joka majaili vain parinkymmenen kilometrin päässä reitiltämme. Paikka oli hieno ylänköniitty, mutta luoteistuuli piiskasi vaakasuoraan vettä ja näkyvyys oli 50m. Vastaan tuli nimeltä mainitsematon suomalainen bongariporukka, joka oli jo luovuttanut etsinnät kelin takia. Kurmitsan löytäminen tuntui tosiaan ihan mahdottomalta, vettä valui rinteessä ja niskasta sisään, lämpöä oli ehkä hikiset kymmenen astetta. Ilkka ja Jarmo kuitenkin jaksoivat yrittää, kunnes lopulta kuitenkin olimme kaikki autossa ja lähdössä pois. Juuri kun olimme ajamassa levikkeen kohdalta pois, tapahtui pieni ihme; sumu väistyi ja näkyvyys parani pariin kilometriin hetkessä! Taisipa aurinkokin näyttäytyä. Oli pakko vielä kerran vääntäytyä ulos kierrokselle nummelle. Mutta eikös mitä, sumu ja piiskaava sade tulivat saman tien takaisin. Jatkoimme silti epätoivoista etsintäämme. Viimein havaitsimme punatakkisen hahmon viittovan meille jotain. Lähemmäs päästyämme tunnistin miehen. Sehän oli Estacan legendaarisia staijareita, Ricardo Hevia, jolla oli amerikankurmitsa hallussa melko kesynä aivan lähellä! Hän oli linnun alkuperäinen löytäjä ja osasi etsiä oikeasta paikasta. Jo retken toinen amerikkalainen kahlaaja jonka paikallinen kaveri meille löytää! Gracias Ricardo! Kaikki näkivät lopulta linnun, joka piipersi kahden kapustarinnan kanssa nummella. Jotain kivoja kuviakin saatiin sateesta huolimatta ja kaikki olivat juhlatuulella. Hieno laji hienolla paikalla. Lisäksi havaittiin muutamia vuorikirvisiä niittykirvisten seasta. Kotimatkalla päätimme vielä koukata pienen arolintukeikan lähellä Zamoraa. Arokiuruja löytyikin 120:n linnun parvi, samoin kalliovarpusia löytyi viitisen sataa ja kolmensadan mustakottaraisen seasta yksi kottarainenkin. Illan viimeinen laji oli vihertikka, joka näyttäytyi viimein kaikille retkeläisille ja aiheutti lisää tuuletuksia. Koko retkellä havaittiin yhteensä 181 lajia. Kiitokset osallistujille kivasta matkaseurasta!

Osallistujat: Seppo Määttä, Jarmo Koistinen, Timo Reunala, Ilkka Sahi sekä Kim ja Ritva Swanljung.

Oppaana Petro Pynnönen

Jarmo Koistisen tarkempi retkikertomus ja hienot kuvat täällä:

http://kettu-koistinen.blogspot.fi/2017/09/gran-espana-12-isohaarahaukka-talla.html

Chasula-venefirman kotisivut: www.chasulaaves.wordpress.com

Jaa tämä juttu:Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Email this to someone
email